"Sitä todistavat koiramme", virkkoi eräs; "ne jo näkyvät taittaneen niskansa."
"Mihin hittoon ne ovat joutuneet?" ihmettelivät nuoret miehet yhteen ääneen. Ja kunkin koiran omistaja kutsui elukkaansa nimeltä, vihelsi sille sen mielisäveltä, ainoankaan vastaamatta kutsuun tai vihellykseen.
"Ehkä se on lumottu luola", sanoi Biscarrat. "Tarkastakaamme!"
Ja hypäten ratsultaan hän astahti luolaan.
"Malta, malta, minä tulen mukanasi", huusi eräs upseeritovereista nähdessään Biscarratin häviämässä puolihämyyn.
"Ei", vastasi Biscarrat, "tässä täytyy olla jotakin merkillistä; älkäämme uskaltautuko kaikki samalla kertaa. Ellette kymmenessä minuutissa kuule minusta mitään, niin astutte sisälle, mutta silloin kaikki yhdessä."
"Olkoon niin", vastasivat nuoret miehet, jotka muuten eivät suinkaan nähneetkään Biscarratille suurta vaaraa koituvan tässä yrityksessä; "me odotamme sinua."
Ja ratsuiltaan laskeutumatta he asettuivat puoliympyrään luolan suulle.
Biscarrat läksi siis yksinään tutkimusmatkalle, edeten pimeässä Portoksen muskettiin asti. Rintaa vasten osunut este kummastutti häntä; ojentaen kättään hän tapasi kylmän putken.
Samalla hetkellä Yves kohotti väkipuukkoaan nuoren miehen yli. Se oli putoamassa bretagnelaiskäsivarren koko voimalla, kun Portoksen rautakoura pysähdytti sen puolitiehen.