Kumeana jylinänä kuultiin sitten pimeässä äänen lausuvan:
"Minä en tahdo, että hänet surmataan."
Biscarrat oli joutunut suojeluksen ja uhrauksen väliin, joista toinen oli melkein yhtä peloittava kuin toinenkin.
Vaikka nuori mies olikin hyvin miehuullinen, pääsi häneltä kuitenkin heikko huuto, jonka Aramis heti tukehdutti painamalla nenäliinansa hänen suulleen.
"Herra de Biscarrat", kuiskasi hän pidätetylle, "me emme tahdo teille mitään pahaa, ja sen te epäilemättä tiedätte, jos olette tuntenut, keitä olemme. Mutta ensi sanasta, ensi huokauksesta meidän on pakko surmata teidät niinkuin olemme lopettaneet koiranne."
"Niin, minä tunnen teidät", virkkoi nuori mies aivan hiljaa. "Mutta miksi olette täällä? Mitä täällä teette? Teitä onnettomia, minä luulin teidän olevan linnoituksessa!"
"Ja teidän, monsieur, piti meille hankkia ehtoja, muistaakseni?"
"Minä tein voitavani, hyvät herrat; mutta…"
"Mutta…?"
"Määräykset ovat jyrkät."