"Kiitos", vastasi nuori mies rotunsa uljasta lujuutta osoittaen.
"Noutakaa sitten miekkanne."
"Lähden niinkuin tässä seison, kapteeni", virkkoi Biscarrat. "Sillä minä en mene surmaamaan, vaan kaatumaan."
Ja asettuen etunenään, otsa paljaana ja käsivarret ristissä, hän huudahti:
"Eteenpäin, hyvät herrat!"
255.
Kuin Homeroksen sankarilaulussa.
On aika siirtyä toiseen leiriin ja kuvata sen taistelijat toimintanäyttämöineen.
Aramis ja Portos olivat siis, kuten edellä mainittiin, kolmen bretagnelaisen avustamina siirtämässä Locmarian luolaan varattua pikku purtta ulkopuoliselle suulle, saadakseen sen siitä vaivattomimmin rantapengermän alle; silloin oli ketun ja koirien ilmestyminen pakottanut heidät piileksimään.
Luola ulottui noin sadan sylen mittaisena loivalle rantavierulle, joka laskeusi pieneen poukamaan. Tämä maanalainen onkalo oli muinoin ollut pakanallisten jumalien temppelinä, siihen aikaan kun Belle-Islen nimenä vielä oli Kalonesos, ja sen salaperäiset uumenet olivat nähneet montakin ihmisuhria tapahtuvan. Sen ensimmäiseen suppiloon tultiin hiljalleen viettävää rinnettä myöten, jonka yli rosoinen kalliopinta kaareusi matalaksi holvilaeksi. Pohjaltaan epätasainen ja kattosärmistään vaarallinen keskionkalo jakautui useaksi osastoksi, jotka yhdistyivät toisiinsa erikorkuisilla askelmapenkereillä; nämä halkeilleet ja ryhmyiset portaikot liittyivät molemmilla sivuillaan jyhkeihin luonnon muodostamiin pilareihin. Kolmannessa jatkoksessa merelle päin oli holvikäytävä niin matala ja kaita, että vene saattoi tuskin mahtua siitä molempia kallionseiniä hipoen, — mutta epätoivon hetkellä puu norjenee ja kivi myötää inhimillisen tahdon henkäyksestä.