"Oh, herra kapteeni", vastasi tämä, "en sano, että heillä ei olisi kahta tai kolmea apumiestä, kuten Saint-Gervaisin vallinsarven muskettisotureilla oli mukanaan neljä tai viisi palvelijaa; mutta uskokaa minua, kapteeni, minä olen nähnyt nuo miehet, olen ollut heidän vankinaan ja tunnen heidät, — he riittäisivät yksinään lyömään tappiolle kokonaisen armeijakunnan."
"Sen saamme nähdä", vastasi kapteeni, "vieläpä aivan heti. Asentoon, hyvät herrat!"
Tämän vastauksen kuullessaan ei kukaan enää liikahtanut, vaan jokainen kiirehti tottelemaan.
Ainoastaan Biscarrat teki vielä yhden yrityksen.
"Monsieur", hän virkkoi matalalla äänellä, "uskokaa minua, jatkakaamme matkaamme. Nuo kaksi miestä, nuo kaksi leijonaa, joiden päälle aiotaan hyökätä, puolustautuvat kuolemaan asti. He ovat meiltä jo surmanneet kymmenen miestä; he ottavat hengiltä vielä kaksi sen vertaa ja lopuksi itsensä mieluummin kuin antautuvat. Mitä voitamme heitä vastaan taistelemisesta?"
"Me voitamme siitä sen tietoisuuden, että me emme ole antaneet kahdeksankymmenen kuninkaallisen henkivartiosotilaan väistää kahta kapinallista. Jos kuuntelisin teidän neuvoanne, monsieur, olisin häväisty mies, ja itseni häpäisemällä tuottaisin häpeätä armeijalle. Eteenpäin, miehet!"
Ja hän astui ensimmäisenä luolan aukolle asti. Siinä hän pysähtyi.
Tämän pysähdyksen tarkoituksena oli antaa Biscarratille ja tämän tovereille aikaa luolan sisustan kuvailemiseen. Sitten kun hän luuli tarpeeksi tuntevansa paikan laadun, hän jakoi komppaniansa kolmeen osastoon, joiden oli perätysten marssittava sisään ja ylläpidettävä herkeämätöntä tulta kaikille suunnille. Tosin tässä hyökkäyksessä kyllä menetettäisiin vielä viisi, ehkä kymmenenkin miestä; mutta varmaan lopuksi päästäisiin kapinallisiin käsiksi, koska ei ollut olemassa ulospääsyä ja koska kaksi miestä ei toki kyennyt surmaamaan kahdeksaakymmentä.
"Kapteeni", sanoi Biscarrat, "pyydän saada marssia ensimmäisen joukkueen etunenässä."
"Olkoon niin!" vastasi kapteeni. "Se tuottaa teille suurta kunniaa. Ottakaa se suosiona minulta."