"Iske, Portos!" lausui Aramiksen ääni kuin haudasta.
Portos huokaisi, mutta totteli.
Rautakanki sattui suoraan Biscarratin päähän; mies vaipui maahan hengettömänä ja ääntä päästämättä. Sitten kamala vipu nousi ja laski kymmenen kertaa kymmenessä sekunnissa ja jätti jäljilleen kymmenen ruumista.
Sotilaat eivät nähneet mitään; he kuulivat parahduksia ja korinaa, haparoivat ruumiiden seassa, mutta eivät oivaltaneet asemaa, vaan kompuroivat kaatuneiden yli surman linjalle.
Yhä putoili armoton kanki ja nujersi ensimmäisen joukkueen, rauhallisesti etenevän toisen joukkueen saamatta suoranaista hälytystä. Mutta tämä kapteenin johtama osasto oli aukkovierun reunasta katkaissut kuusennäreen, ja kiertäen sen pihkaiset oksat yhteen oli kapteeni tehnyt itselleen soihdun.
Saapuessaan sen käytävän suulle, missä Portos hävityksen enkelin tavoin oli tuhonnut kaiken koskettamansa, eturivi kavahti kammostuneena taaksepäin. Kaartilaisten ammuskeluun ei ollut kuulunut mitään vastauslaukauksia, ja kuitenkin tölmättiin ruumisröykkiöön ja sananmukaisesti kahlattiin veressä.
Portos seisoi yhä pilarinsa takana.
Sytytetyn kuusenpunoksen vipajavalla liekillä valaistessaan tätä kaameata verisaunaa, jonka laatua hän turhaan yritti käsittää, kapteeni vetäytyi tuon pilarin juurelle. Silloin kuroittausi pimennosta jättiläiskäsi ja kouraisi kapteenia kurkusta, viuhtomaan ilmassa; soihtu putosi ja sammui vereen.
Seuraavassa hetkessä kapteenin ruumis retkahti sammuneen soihdun viereen, lisänä pinoon, joka jo sulki tien.
Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaperäisesti kuin taikuus. Kapteenin korahdus oli saanut hänen joukkonsa kääntymään; he olivat nähneet hänen sylinsä avautuvan, silmiensä pullistuvan ulos kuopistaan, — sitten soihdun pudotessa he olivat jääneet pimeään.