"Entä mitä sinä teet?"
"Älä välitä minusta; minulla on oma hommani."
"Olen kuulevinani ääniä."
"He tulevat. Paikallesi!… Asetu minun ääneni ja käteni ulottuviin."
Portos lymysi luolan toiseen osastoon, jossa oli vielä hyvinkin pimeä. Aramis livahti kolmanteen. Jättiläisellä oli kädessään viidenkymmenen naulan painoinen rautakanki, jota hän oli ihmeen keveästi käytellyt purren vipuamisessa. Tällaikaa bretagnelaiset saivat veneen laahatuksi rantavierulle asti.
Valaistussa osastossa Aramis kyyrysillään ja piilossa ryhtyi johonkin salaperäiseen puuhaan.
Kuului kaikuvalla äänellä annettu käskysana. Se oli kapteenin viimeinen määräys rynnäkön aloittamiseksi. Kaksikymmentäviisi miestä hyppäsi luolansuun reunakiviltä onkaloon ensimmäiseen osastoon, ja saatuaan vakavan jalansijan he kävivät ampumaan.
"Vasemmalle! Vasemmalle!" huusi Biscarrat, joka oli ensimmäisellä käynnillään nähnyt toisen onkalojakson suun ja ruudinhajun elähdyttämänä tahtoi ohjata sotilaitansa sille suunnalle.
Etummaisena hyökännyt joukko-osasto syöksähtikin nyt vasemmalle. Käytävä soukkeni. Kuolemaan vihkiytynyt Biscarrat marssi kädet ojossa muskettien edellä.
"Tulkaa, tulkaa!" hän huusi; "näen päivänvaloa!"