Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.
Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala oli hänelle suonut mittansa mukaisen.
257.
Portoksen hautakirjoitus.
Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.
Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään. Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.
Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.
Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen, joka olisi voinut antaa heidät ilmi.
Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään. Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan temmattu.
Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin, kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.