Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.
Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi, jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa, tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!
Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen hautakummun jättiläiskatoksi.
Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista graniittimöhkälettä.
Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten. Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.
Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti — keula Espanjaa kohti käännettynä — peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan lahdelle.
Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.
Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille, huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.
Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut, merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui sielunsa epätoivossa.
Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi, mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin äänekkäästi: