"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"
Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.
Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.
Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.
Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden puolivalaistus.
"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri. "Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."
"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin."
Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja ojensi merimiehelle.
"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"
Merimies epäröitsi.