"Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?"
"Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan.
"Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame.
"Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään pohjukkaan."
Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen paimenesta.
"Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan sen valmiiksi silmäimme edessä."
"Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana tahdon tehdä parhaani."
"Me kuuntelemme", sanoi Madame.
De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan.
"Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille. Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä", lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä, onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä rakkaudellaan jumalaoittaa!"