Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat.
"No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja hän aloitti.
"Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni, ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa häntä verkkoonsa."
Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin, joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta henkilöstä.
"Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa.
"Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis."
"Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme tarkkaavaisia."
"Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä saavuttanut."
Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen kasvoillaan.
"Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä. Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen jousensa ja silmäinsä tielle."