"Ja he tietävät sen?" huomautti d'Artagnan hilliten väristyksensä.
"Tietävät luonnollisesti, koska se on kaiken aikaa ollut ehdottomana määräyksenä, josta teidänkin on täytynyt heille kertoa."
"Sitten heitä ei saada elävinä, sire, sen takaan."
"Hm!" lausui kuningas huolettomasti; "niinpä heidät saadaan kuolleina, herra d'Artagnan, ja se merkitsee samaa, koska heidät vangittaisiinkin vain heti hirtettäviksi."
D'Artagnan pyyhki kylmää hikeä otsaltaan.
"Olen sanonut teille", jatkoi Ludvig XIV, "että minusta vielä tulee teille kiintynyt, aulisluontoinen ja tunteissani horjumaton isäntä. Te olette nyt ainoa entisyyden mies, joka on joko nurjamielisyyteni tai ystävyyteni arvoinen. En säästele teiltä kumpaistakaan, mikäli käyttäytymisenne valitsee. Kykenisittekö te, herra d'Artagnan, kaikella tarmollanne palvelemaan kuningasta, jolla olisi valtakunnassa sata muuta kuningasta, vertaistaan? Voisinko minä, sanokaa, sellaisessa heikkoudessa suorittaa suuria aikeitani? Oletteko koskaan nähnyt taiteilijan luovan vastustavilla työkapineilla täysiarvoisia tuotteita? Loitolle jo meistä läänityslaitoksen haittojen vanha hapatus! Frondelaisliike, jonka piti tuhota yksinvalta, on sen vapauttanut pidäkkeistä. Minä olen nyt isäntä talossani, kapteeni d'Artagnan, ja saan palvelijoita, joilta kenties puuttuu teidän nerokkuuttanne, mutia hekin kehittävät intoaan ja kuuliaisuuttansa sankaruuteen asti. Mitä sillä on väliä, kysyn teiltä, — mitä sillä on väliä, että Jumala ei ole antanut nerokkuutta käsivarsille ja säärille? Päälle Hän sitä antaa, ja te tiedätte, että muu tottelee päätä. Minä olen pää!"
D'Artagnan säpsähti. Ludvig pitkitti niinkuin ei olisi mitään huomannut, vaikka hän kyliä pani merkille, että kapteeni oli saamassa toisenlaisia käsityksiä:
"Päättäkäämme nyt me kahden se sopimus, jonka tekemisestä annoin lupaukseni sinä päivänä kun havaitsitte minut Bloisissa varsin vähäiseksi valtiaaksi. Olkaa minulla kiitollinen siitä, että minä en pane silloin vuodattamiani häpeän kyyneleitä teidänkin maksettavaksenne. Katselkaa ympärillenne: korkealla olleet päät ovat painuneet alas. Kumartukaa tekin tai valitkaa itsellenne se turvapaikka ulkomailta, mikä teille soveltuu parhaiten. Kenties asemaa harkitessanne kuitenkin ajattelette, että sillä kuninkaalla on jalomielinen sydän, joka siinä määrin luottaa rehtiyteenne, että hän antaa teidän mennä menojannekin, vaikka olette tyytymätön ja tiedätte hyvin tärkeän valtiosalaisuuden. Te olette kunnon mies, olen selvillä siitä. Mutta minkätähden olette arvioinut minut ennen määräaikaa? Arvostelkaa minua tästä päivästä alkaen, d'Artagnan, ja olkaa silloin kuinka ankara hyvänsä."
D'Artagnan seisoi huumaantuneena, mykkänä, ensi kertaa elämässään häilyvänä. Hän huomasi tavanneensa itsensä arvoisen vastustajan. Tässä ei ilmennyt enää vain oveluutta, vaan laajaperäistä laskeskelua; väkivaltaisuuden sijalla esiintyi voimakkuus, pikamielisyys osoittautui vakaaksi tahdoksi, kerskaukset olivat muuttuneet viisaaksi neuvonnaksi. Tämä nuori mies, joka oli nujertanut Fouquetin ja kykeni tulemaan toimeen ilman d'Artagnania, mullisti kaikki muskettisoturin laskelmat, joihin oli sekaantunut hiukan itsepintaista ennakkoluuloa.
"No, mikä teitä pidättelee?" kysyi kuningas suopeasti. "Olette jättänyt eronpyyntönne; tahdotteko, että hylkään sen? Myönnän kyllä, että vanhan kapteenin on työläs tointua pahantuulisuuden puuskasta."