"Oh, siinä ei ole pahin pulani", vastasi d'Artagnan raskasmielisesti. "Eronpyyntöni peruuttamisessa epäröitsen siitä syystä, että minä olen teihin verraten vanha ja piintynyt tottumuksiin, joista on vaikea päästä. Te tarvitsette tästälähtien hoviherroja, jotka osaavat huvittaa teitä, ja hupsuja, jotka kykenevät surmauttamaan itsensä niin sanomienne suurten aikeittenne hyväksi. Suuriksi ne ilmenevätkin, sen tunnen ennakolta; mutta entä jos sattumalta en aina huomaisikaan niitä sellaisiksi? Minä olen nähnyt sotaa ja rauhaa, sire; olen palvellut Richelieuta ja Mazarinia; olen isänne kanssa kärventynyt La Rochellen tulessa, saanut reikiä kuin seula, muodostaen nahkani kymmeneenkin kertaan uudestaan niinkuin käärmeet. Nöyryytysten ja alituisen kohtuuttomuuden jälkeen olen saanut arvosijan, joka entiseen aikaan merkitsi jotakin, antaessaan oikeuden puhutella kuningasta miten mieli teki. Mutta teidän muskettisoturienne kapteeni on tästälähtein vain upseeri, joka vartioitsee alaovia. Totisesti, sire, jos sen pitää tästalkain olla toimena, niin käyttäkää nyt saatua keskinäistä ymmärtämystämme sen ottamiseen minulta. Älkää ollenkaan luulko, että minulle on jäänyt mitään kaunaa; ei, te olette taltuttanut minut, kuten sanotte. Mutta on tunnustettava, että vallitessanne minua olette vähentänyt varmuuttani; saadessanne minut kumartumaan olette avannut silmäni heikkoudelleni. Jospa tietäisitte, kuinka hyvin käy pitää päätänsä pystyssä ja kuinka surkean näköisenä minä nuuhkisin lattiamattojenne pölyä! Oi, sire, minä kaipaan vilpittömästi — ja te kaipaisitte minun asemassani — sitä aikaa, jolloin Ranskan kuningas näki etuhuoneissaan kaikkia noita suorasukaisia, jänteviä, ainiaan sadattelevia aatelismiehiä, äkäisiä vahtikoiria, jotka taistelupäivinä purivat kuolettavasti. Sellaiset miehet ovat mitä parhaita hovilaisia ruokkijalleen; he nuolevat hänen kättänsä, mutta kehnosti käy sille, joka pyrkii niitä hosumaan! Tarvitsisi vain antaa hiukan kultaa noiden viittojen nauhuksiin, hiukan pyöristystä housuihin, hiukan harmautta jauhoittamattomiin hiuksiin, niin näkisitte komeita herttuoita ja päärejä, ylväitä Ranskan marskeja siten ilmestyvän! Mutta miksi haastankaan tätä kaikkea? Kuningas on minun herrani, — hän tahtoo, että sepustelen runosäkeitä, että kiilloitan hänen odotussuojiensa mosaiikkeja satiinianturoilla; mordioux, se on vaikeata, mutta vaikeammastakin olen selviytynyt. Minä teen sen. Minkätähden sen teen? Koskako rakastan rahaa? Sitä minulla on. Kunnianhimostako? Mutta urani on saanut rajansa. Hoviinko kiintyneenä? En. Minä jään siitä syystä, että olen tottunut kolmenkymmenen vuoden mittaan kuulustamaan kuninkaan päiväkäskyä ja kuulemaan hänen lausuvan: 'hyvää yötä, d'Artagnan', huulillaan hymy, jota en ole kerjännyt. Sitä hymyä ryhdyn kerjäämään. Oletteko tyytyväinen, sire?"
Ja d'Artagnan painoi hitaasti kumaraan hopeahapsisen päänsä, jolle kuningas laski valkoisen kätensä hymyillen ja ylpeänä.
"Kiitos, vanha palvelijani, uskollinen ystäväni", hän sanoi. "Koska minulla tästä päivästä alkaen ei enää ole vihollista Ranskassa, jää minun lähetettäväkseni sinut vieraalle alueelle perimään marskinsauvasi. Luota minuun sen tilaisuuden saamisessa. Odottaessasi syö parasta leipääni ja nuku rauhallisesti."
"Hyvä niin!" virkkoi d'Artagnan liikuttuneena. "Mutta nuo Belle-Islen poloiset? Varsinkin toinen, niin hyväsydäminen ja rehti?"
"Yhäkö pyydätte heille armoa!"
"Polvillani, sire."
"No, menkää viemään se heille, jos on vielä aikaa. Mutta te olette sitten vastuussa heistä!"
"Vastaan hengelläni!"
"Menkää. Huomenna lähden Pariisiin. Palatkaa siksi, sillä minä tahdon nyt pitää teidät lähelläni."
"Olkaa huoletta, sire", huudahti d'Artagnan, ja hän suuteli kuninkaan kättä.