261.
Portoksen testamentti.
Koko Pierrefonds oli surussa, pihat olivat autiot, tallit suljetut, kukkalavat muokkaamatta.
Altaissa pysähtyivät itsestään äsken vielä niin valtavat, kohisevat ja kimaltelevat vesisuihkut.
Maanteillä linnan lähettyvillä saapui vakavia henkilöitä, ratsastaen muuleilla tai maatiaishevosilla. Nämä olivat seutukunnan talonpoikia ja lähikylien pappeja ja maavouteja.
Kaikki nämä ihmiset tulivat äänettöminä linnaan, jättivät ratsunsa murheellisen tallirengin huostaan ja suuntasivat askeleensa mustapukuisen metsästyspalvelijan opastamina isoon saliin, jonka kynnyksellä Mousqueton otti tulijat vastaan. Mousqueton oli kahtena viime päivänä niin laihtunut, että vaatteet riippuivat hänen ruumiillaan, muistuttaen liian väljiä huotria, joissa miekanterät hölskyvät.
Hänen Vandyken madonnankasvojen tapaan puna- ja valkopilkkuista naamaansa kynti kaksi hopeapuroa, uurtaen uomansa poskille, jotka ennen olivat olleet yhtä pulleat kuin ne nyt surun päivinä olivat käyneet veltoiksi.
Jokaiselle uudelle vieraalle riitti Mousquetonilta uusia kyyneleitä, ja oli säälittävää nähdä, miten hän isoilla kourillaan puristi kurkkuaan, jottei purskahtaisi nyyhkytykseen.
Kaikki nämä vieraat olivat saapuneet kuulemaan Portoksen testamenttia, jonka lukeminen oli ilmoitettu täksi päiväksi; siinä tilaisuudessa tahtoivat kaikki olla mukana, kuka ahneudesta, kuka ystävyydestä vainajaa kohtaan, joka ei jättänyt jälkeensä ainoatakaan sukulaista.
Läsnäolijat asettuivat istumaan siinä järjestyksessä kuin olivat tulleet, ja suuri sali suljettiin kellon lyötyä kaksitoista, jolloin lukeminen oli määrätty tapahtuvaksi.