Portoksen testamentin toimeenpanija, jona tietysti oli Coquenardin seuraaja, alkoi verkalleen levittää auki valtavaa pergamenttia, jolle Portoksen voimakas käsi oli piirtänyt viimeisen tahtonsa. Kun sinetti oli murrettu, lukija asettanut silmälasit nenälleen ja kakistanut kurkkuaan, höristi jokainen korviansa. Mousqueton oli lyyhistynyt etäiseen nurkkaan saadakseen vapaammin itkeä ja kuullakseen vähemmän.
Äkkiä salin suljettu kaksoisovi ponnahti auki kuin ihmeenä, ja kynnykselle ilmestyi miehekäs muoto puolipäiväauringon kirkkaassa valossa säteillen.
D'Artagnan sieltä tuli. Hän oli saapunut yksinään ulko-ovelle asti, ja tapaamatta ketään jalustintansa pitelemään hän oli sitonut hevosensa kynnyspölkkyyn ja ilmoittausi itse.
Saliin tulvivan päivänvalon kirkkaus, läsnäolevien sorina ja vieläkin enemmän uskollisen koiran vaisto ravisti Mousquetonin unelmistaan. Hän nosti päätänsä, tunsi isäntänsä vanhan ystävän ja riensi surusta ulvahtaen syleilemään hänen polviansa, samalla kun hän kyynelillään kasteli lattian kivilaattoja.
Nostaen taloudenhoitajaparan ylös d'Artagnan halasi häntä kuin veljeä, ja ylevästi tervehdittyään kokoontuneita, jotka kaikki kumarsivat kuiskaillen hänen nimeään, hän meni istumaan ison tammiveistoksisen salin äärimmäiseen päähän, pidellen yhä kädestä Mousquetonia, joka kyyneliinsä tupehtuen istahti hänen jalkainsa juureen.
Silloin testamentin toimeenpanija, liikuttuneena kuten muutkin, aloitti lukemisensa.
Tehtyään mitä kristillisimmän uskontunnustuksen Portos pyysi vihollisiltaan anteeksi pahaa, minkä oli saattanut heille aiheuttaa.
Tässä kohdassa singahti kuvaamattoman ylpeyden säde d'Artagnanin silmistä. Hän muisteli vanhaa soturia. Arvioiden Portoksen voimallisen käden nujertamien vihollisten lukumäärää hän sanoi itsekseen, että Portos teki viisaasti, kun ei ryhtynyt luettelemaan vihollisiansa ja näille tuottamiaan kohluja, sillä silloin olisi tehtävä käynyt testamentin lukijalle liian raskaaksi.
Seurasi sitten allamainittu luettelo:
Omistan tällä hetkellä Jumalan armosta: