Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.
Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.
Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa kupeelleen.
— Mikä sinun onkaan? — kysyi isä hellästi.
— Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, — vastasi Raoul; — kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta siellä.
Ja näky katosi Atoksen unen mukana.
Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen, tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.
— Aramiksen käsialaa, — ajatteli kreivi.
Hän luki.
"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi, Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"