"Antautuisitteko itsemurhaan?"
"En koskaan, tohtori."
"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti, monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"
"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."
"Teillä on salaista mielenkarvautta."
"Salaista?… Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori, — siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."
"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää hänen tähtensä…"
"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin kauan elän minäkin."
"Mitä sanottekaan?"
"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa, välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori, joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus — toistan — on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on löytänyt tasapainon, odotan merkkiä… Minä varron, tohtori, minä varron!"