Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.
Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa — valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä — vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?
Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.
Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.
Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.
Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.
Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.
Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.
Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.
Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa keveyttä.