Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.
Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.
Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.
Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas, nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.
Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä nousemaan hänen mukanaan.
264.
Kuoleman enkeli.
Siihen oli Atos ehtinyt ihmeellisessä näyssään, kun lumouksen keskeytti äkkiä äänekäs melu kartanon edustalta.
Kuului hevosen töminää ison lehtokujan kovettuneelta somerolta, ja pian tunkeusi mitä kiihtyneimmän puhelun kaikua kamariin, jossa kreivi haaveksi.
Atos ei hievahtanut paikaltaan, tuskin päätänsäkään käänsi ovelle, pikemmin saadakseen selville hälinän syyn.