Grimaudin takana toiset palvelijat kuuntelivat vavahdellen, silmät tähdättyinä sairaan vuoteeseen.
He kuulivat kamalan kysymyksen, ja sitä seurasi hirveä hiljaisuus.
"Niin", vastasi vanhus, käheällä huokauksella temmaten tuon sanasen rinnastaan.
Silloin nousivat surkeat äänet päästämään loppumattomia vaikerruksia, täyttäen valituksilla ja rukouksilla huoneen, jossa kuolevan isän silmät etsivät pojan muotokuvaa.
Atos oli joutunut samaan tilaan, joka hänet johti äskeiseen näkyynsä.
Äänettömänä, kyyneltäkään vuodattamatta, kärsivällisenä, säveänä ja alistuvaisena kuin marttyyrit, hän kohotti silmänsä taivasta kohti, jälleen nähdäkseen Djidgellin vuoren yläpuolella kohoamassa sinne tuon rakkaan varjon, joka oli häneltä hälvennyt Grimaudin saapuessa.
Epäilemättä hän tällöin saikin ihmeellisen unensa takaisin ja kulki samoja teitä, joille tuo sekä kamala että suloinen näky oli hänet äsken johtanut, — sillä hiljaisesti ummistettuaan välillä silmänsä hän avasi ne jälleen ja hymyili: hän oli nähnyt Raoulin, joka hymyili hänelle.
Kädet liitettyinä ristiin rinnalle, kasvot kääntyneinä ikkunaan päin yön raikkaan henkäyksen leyhyteltäviksi, joka toi hänen päänaluselleen kukkasien ja puiden tuoksuja, Atos siirtyi katselemaan sitä paratiisia, jota elävät eivät koskaan näe ja josta hänkään ei enää palautunut.
Jumala varmaankin tahtoi avata tälle valitulle iäisen autuuden aarteet sillä hetkellä, jolloin muut ihmiset vapisevat peljätessään saavansa ankaran vastaanoton Herralta ja tarraavat kiinni tähän tuntemaansa elämään, kun kammoavat toista elämää, joka vilahtelee kuoleman synkkien soihtujen välitse.
Atoksella oli oppaanaan poikansa puhdas ja tyyni sielu, joka veti mukaansa isän sielun. Tälle oikeamieliselle miehelle oli kaikki sopusointua ja auvoa sillä vaikealla tiellä, jolle sielut lähtevät palatakseen taivaalliseen isänkotiin.