Tätä haltioitumistilaa oli kestänyt tunnin vaiheille, kun Atos lempeästi kohotti kätensä, jotka olivat valjut kuin vaha; hymy ei haipunut hänen huuliltaan, ja hän jupisi niin hiljaa, niin hiljaa, että häntä tuskin kuultiinkaan, nämä kaksi Jumalalle tai Raoulille omistettua sanaa:
" Tässä olen!"
Ja hänen kätensä vaipuivat takaisin alas niin hitaasti kuin hän olisi itse laskenut ne peitteelleen.
Kuolema oli ollut mukautuvainen ja hyväilevä tälle ylväälle olennolle. Se oli häneltä säästänyt viimeisen kamppailun raatelun, lopullisen lähdön väänteet; se oli suosiollisella sormella avannut ikuisuuden portin tälle suurelle sielulle, joka ansaitsi sen kaikkea huomaavaisuutta.
Jumala tietenkin oli siten säätänyt, jotta tämän suloisen kuoleman harras muisto jäisi läsnäolijain sydämeen ja muiden ihmisten mieleen, — erkanemisena, joka tekee mieluisaksi siirtymisen tästä elämästä toiseen, milloin ihmisen maallinen vaellus ei aiheuta viimeisen tuomion pelkoa.
Atokselle jäi ikuisessa unessaankin tuo rauhaisa ja sydämellinen hymy, kaunistuksena hautaan asti. Kasvonpiirteiden levollisuus ja hengenlähdön hiljaisuus saivat hänen palvelijansa vielä kauan epäilemään, tokko hän oli jättänyt elämän.
He tahtoivat viedä pois Grimaudin, joka syrjästä katseli kiihkeästi noita vaalenevia kasvoja eikä lähestynyt vuodetta, ollen siinä hurskaassa pelossa, että hän toi mukanaan kuoleman hengähdyksen. Mutta uupumukseensa nääntymäisilläänkin Grimaud kieltäysi poistumasta. Hän istuutui kynnykselle, vartioiden isäntäänsä kuin valpas vahtisotilas; niinkuin hän oli aina tavoittanut kreivin ensimmäistä katsetta tämän herätessä, samoin hän oli kiintynyt herransa viimeiseen kuolinhuokaukseen.
Koko rakennuksen oli vallannut syvä hiljaisuus; kaikki pitivät kunniassa kartanonherran unta. Mutta jännitettyään korviansa Grimaud tuokion kuluttua varmistui siitä, että kreivi ei enää hengittänyt. Hän kohottausi, työntäen käsillään lattiasta, ja tarkkasi paikaltaan, eikö uinuneen ruumiissa ilmenisi värähdystäkään. Ei mitään! Hän pelästyi ja nousi kokonaan seisoalle; samassa hän kuuli askeleita porraskäytävästä. Miekan helisyttämien kannusten sotainen ja tuttu ääni pysähdytti hänet juuri kun hän oli astumaisillaan Atoksen makuusijan ääreen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti kolmen askeleen päästä vielä soinnukkaammin värähtelevä ääni kuin vasken ja teräksen kilinä.
"Atos, Atos, ystäväni!" huusi tämä ääni kyyneliin heltyneenä.
"Ritari d'Artagnan!" sopersi Grimaud.