"Missä hän on?" jatkoi muskettisoturi.
Grimaud tarttui luisilla sormillaan hänen käsivarteensa ja osoitti vuodetta, jonka hursteilta jo pisti silmään harmahtava kalman väri.
Soturi ei parahtanut; läähättävä hengähdys paisutti hänen kurkkuaan.
Hän lähestyi varpaisillaan, väristen, säikkyen askeleittensa sipseestä, nimettömän tuskan repeloidessa hänen sydäntään. Hän laski korvansa Atoksen rinnalle, kasvonsa hänen suulleen. Ei ääntä, ei huo'untaa. D'Artagnan peräytyi.
Grimaud oli tarkannut hänen jokaista liikettään oman pelkonsa vahvistukseksi ja istuutui nyt arasti vuoteen jalkopäähän, koskettaen huulillaan peitettä, jota hänen herransa kangistuneet raajat kohottivat. Punoittavista silmistä alkoi herua isoja kyynelkarpaloita.
Epätoivon nujertama vanhus, joka sanattomana kyynelehti kumarruksissaan, oli liikuttavin näky, mitä d'Artagnan oli vaiherikkaan elämänsä aikana kohdannut.
Kapteeni seisoi katsellen tätä myhäilevää vainajaa, joka tuntui säilyttäneen viimeisen ajatuksensa suopeaksi tervehdykseksi parhaalle ystävälleen, haudankin takaa ilmaisten mielialaansa miehelle, jota hän oli Raoulin jälkeen enimmin rakastanut. Ja ikäänkuin vastatakseen tähän ylimpään vieraanvaraisuuden suopeuteen d'Artagnan kumartui suutelemaan kreiviä otsalle, sitten vapisevin sormin ummistaen häneltä silmät.
Hän istuutui nyt makuusijan pääpuoleen, arastelematta vainajaa, joka oli viidenneljättä vuoden aikana ollut hänelle niin herttainen ja hyväntahtoinen; halukkaasti hän palautti lohdutuksekseen muistoja, joita kreivin jalot kasvonpiirteet tuottivat tulvana hänen mieleensä, — joukossa monia viehättäviä kuin tuo hymy, mutta toisia myös synkkiä, kolkkoja ja hyytäviä kuin nuo kasvot, joiden silmät olivat ikuisesti ummessa.
Hetki hetkeltä paisunut haikeuden vyöry tulvahti äkkiä äyräitten yli hänen sydämessään. Kykenemättä enää hallitsemaan liikutustansa hän nousi ja tempausi rajusti pois kamarista, missä hän oli tavannut hengettömänä ystävän, jolle oli tullut tuomaan tietoa Portoksen kuolemasta; mennessään hän puhkesi niin surkeihin nyyhkytyksiin, että palvelijat uuden tuskanpurkauksen tartuttamina vastasivat murheellisella voihkeella ja talonherran koiratkin alkoivat säälittävästi ulista.
Ainoastaan Grimaud ei korottanut ääntänsä. Mielenkarvautensa tukalimmankaan puuskan kouristuksessa hän ei ollut rohjennut loukata kuolemaa eikä ensi kertaa häiritä herransa unta. Atoshan sitäpaitsi oli monet pitkät vuodet harjaannuttanut hänen äänettömyyttänsä.