Oli kulunut neljä vuotta kuvailemastamme kohtauksesta, kun kaksi ratsastajaa kulki uhkeilla hevosilla aamun koitteessa Bloisin läpi, tullen järjestämään linnustusta, johon kuningas aikoi ryhtyä Loiren halkaisemalla ja toiselta puolen Meungiin sekä toiselta Amboiseen rajoittuvalla mäkisellä maakaistaleella.
Miehet olivat kuninkaan vinttikoirien ohjaaja ja ajohaukkain opettaja, — Ludvig XIII:n aikana hyvin arvossapidettyjä, mutta hänen seuraajansa hiukan laiminlyömiä virkailijoita.
Tutkittuaan tienoon ja tehtyään huomionsa nuo kaksi ratsastajaa olivat paluumatkalla, kun havaitsivat pieniä, hajallisia sotilasryhmiä, joita kersantit sijoittelivat etäälle toisistaan aituuksien veräjille. Nämä sotamiehet olivat kuninkaan muskettisotureja.
Heidän perässään ratsasti uljaalla hevosella kultakirjailustaan tunnettava kapteeni. Hiukset olivat harmaat ja parta harmahtava. Vaikka hän näytti hiukan kumaraiselta, ohjasi hän hevostaan keveästi ja katseli valppaasti ympärilleen, valvoakseen miestensä liikkeitä.
"Herra d'Artagnan ei vanhene", sanoi vinttikoirien ohjaaja virkaveljelleen; "kymmenen vuotta meitä iäkkäämpänäkin hän näyttää ratsun selässä nuorekkaammalta kuin me."
"Se on totta", vastasi haukkamies; "jo kaksikymmentä vuotta olen nähnyt hänet aina samanlaisena."
Arvoisa virkamies erehtyi: d'Artagnan oli neljässä vuodessa elähtänyt kaksitoista vuotta.
Ikä oli painanut säälimättömät uurtonsa silmäkulmiin, tukka oli lähtenyt otsalta, ja hänen ennen niin jäntevät, ruskeat kätensä olivat käyneet vaaleiksi niinkuin veri olisi alkanut niissä jähmettyä.
D'Artagnan lähestyi virkailijoita, sävyssään ylemmyyttä osoittava sydämellisyyden vivahdus, ja sai kohteliaisuudestaan vastaukseksi kaksi hyvin kunnioittavaa kumarrusta.
"Ah, onpa onnellinen sattuma, että tapaamme teidät täällä, herra d'Artagnan!" huudahti ajohaukkain opettaja.