"Herra Fouquet kai oli lintujen ystävä?"
"Oi, monsieur, intohimoinen", vastasi haukkametsästäjä, ja tuo katkeran kaipauksen sävy ja huokaus oli hautajaispuhe Fouquetille.
D'Artagnan antoi toisen nyreyden ja toisen murhemielen haihtua, ratsastaen edemmäksi tasangolla.
Kaukaa jo nähtiin metsästäjäin tulevan esiin puiden välistä, ratsastajatarten sulkien välkähtelevän kuin tähdenlennot aukeamilla ja valkoisten hevosten leikkelevän kirkkailla hahmoillaan nuoren metsän tummia tiheikköjä.
"Mutta", puhkesi d'Artagnan jälleen puhumaan, "laitatteko meille pitkällisenkin metsästyksen? Pyytäisin teitä toimittamaan linnut nopeasti käsiimme; olen hyvin väsynyt. Haikaroitako vai joutsenia?"
"Kumpiakin, herra d'Artagnan", vastasi haukkain opettaja; "mutta älkää käykö levottomaksi, kuningas ei ole asiantuntija. Hän ei metsästä omasta harrastuksestaan, vaan ainoastaan tarjotaksensa huvitusta naisille."
Mies korosti sanan naisille sillä tavoin, että d'Artagnan heristi korviaan.
"Ah!" huudahti hän silmäten kummastuneena ajohaukkain harjoitusmestaria.
Vinttikoirain hoitaja hymyili, arvatenkin hieroakseen sovintoa muskettisoturin kanssa.
"Oh, naurakaa minulle", sanoi d'Artagnan, "minä en enää tiedä mitään uutisia; saavuin vasta eilen, oltuani kuukauden poissa. Jätin hovin suruun leskikuningattaren kuolemasta. Otettuaan vastaan Itävallan Annan viimeisen huokauksen kuningas ei enää tahtonut huvitella; mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa. No, hän ei siis enää ole murheissaan, sitä parempi!"