"Sanotaan, että kuningatar, hiukan laiminlyötynä anoppinsa kuoleman jälkeen, valitteli kuninkaalle, joka kuuluu vastanneen: 'Nukunhan luonanne kaikki yöt, madame. Mitä enempää kaipaatte?'"
"Naisrukka!", virkahti d'Artagnan; "kylläpä hänen täytyy vihata neiti de la Vallièrea!"
"Oh, ei, ei neiti de la Vallièrea", vastasi ajohaukkain opettaja.
"Ketä sitten?"
Torventörähdys keskeytti tämän haastelun. Se kutsui koiria ja lintuja. Ajohaukkain opettaja ja hänen toverinsa kannustivat heti hevostaan, jättäen d'Artagnanin yksikseen, katkaistun kysymyksen jännitykseen.
Etäällä tuli kuningas näkyviin naisten ja ratsumiesten ympäröimänä. Koko seurue ratsasti käymäjalkaa hyvässä järjestyksessä, torventoitotusten kiihoittaessa koiria ja hevosia. Siinä oli liikettä, melua, se oli valon kangastus, josta meille enää antaa jotakin aavistusta ainoastaan teatterinäytäntöjen teeskennelty uhkeus ja valhemajesteetti.
Hiukan heikontuneilla silmillään d'Artagnan eroitti ryhmän takana kolmet kuomivaunut. Etummaiset oli luonnollisesti varattu kuningattarelle, mutta ne olivat tyhjät.
Muskettisoturi ei nähnyt neiti de la Vallièrea kuninkaan vierellä; etsiessään hän löysi neitosen seuraavista vaunuista kahden naisen seurassa, joilla näkyi olevan ikävä kuten valtiattarellaankin.
Kuninkaan vasemmalla puolella, taitavan käden ohjaaman tulisen ratsun selässä, säteili mitä loistavin kaunotar. Kuningas hymyili hänelle, ja hän hymyili kuninkaalle. Ja kun nainen oli puhunut, helähtivät kaikki nauramaan.
— Tunnen tuon naisen, — ajatteli muskettisoturi. — Kuka hän onkaan?