"Onko la Villière mustasukkainen, onko hänet siis petetty?"
"Ei vielä, d'Artagnan, mutta siihen ei kulu pitkää aikaa."
He juttelivat yhdessä seuraten metsästystä, ja Aramiksen kyytimies ajoi niin taitavasti, että he saapuivat paikalle juuri sillä hetkellä, kun lintua hätyyttävä haukka pakotti sen painumaan alas ja hyökkäsi sen niskaan.
Kuningas laskeusi ratsultaan, rouva de Montespan noudatti esimerkkiä. Oli saavuttu yksinäisen kappelin edustalle, joka oli kätkettynä isojen, syystuulten jo paljaiksi riistämien puiden suojaan. Kappelin takana oli ristikkoportilla suljettu tarha.
Haukka oli pakottanut saaliinsa putoamaan tähän pikku pyhätön viereiseen aitaukseen, ja kuningas oli tunkeutumassa sinne poimiakseen tavanmukaisen ensimmäisen sulan.
Kaikki asettuivat piiriin rakennuksen ja pensasaitojen ympärille, kun koko seurue ei mahtunut sinne sisälle.
D'Artagnan pidätti Aramista, joka aikoi astua vaunuista kuten muutkin, sanoen lyhyeen:
"Tiedätkö, Aramis, minne sattuma on meidät johdattanut?"
"En", vastasi herttua.
"Täällä lepää ihmisiä, jotka minä tunsin", sanoi d'Artagnan surullisen muiston liikuttamana.