Mitään aavistamatta Aramis meni hoippuvin askelin kappeliin pienestä ovesta, jonka d'Artagnan hänelle avasi.
"Mihin heidät on haudattu?" kysyi hän.
"Tuonne tarhaan. Näet ristin pienen kypressin alla. Se pieni kypressi on istutettu heidän haudalleen. Älä mene sinne; kuningas astuu sinne juuri, haikara on sinne pudonnut."
Aramis pysähtyi kätkeytyen varjoon. Silloin he näkivät la Vallièren kalpean muodon. Vaunuihinsa unohdettuna oli tämä ensin surumielisesti katsellut ikkunastaan ja sitten mustasukkaisuuden valtaamana astunut pyhättöön, mistä hän pylvääseen nojaten katseli kuningasta, joka hymyillen viittasi rouva de Montespania pelkäämättä astumaan tarhaan.
Rouva de Montespan lähestyi; hän tarttui kuninkaan tarjoamaan käteen, ja nykäisten haukan kuristamalta haikaralta ensimmäisen sulan Ludvig kiinnitti sen kauniin kumppaninsa hattuun.
Vuorostaan hymyillen kaunotar suuteli hellästi lahjoittajan kättä.
Kuningas punehtui mielihyvästä; hän katseli rouva de Montespania, intohimon ja rakkauden tuli silmissään.
"Mitä annatte minulle vastalahjaksi?" hän kysyi.
Nainen taittoi kypressitöyhdön, tarjoten sen toivosta päihtyneelle kuninkaalle.
"Mutta", kuiskasi Aramis d'Artagnanille, "lahja on surullinen, sillä tuo kypressi verhoaa hautaa."