"Niin, se on Raoul de Bragelonnen hauta", vastasi d'Artagnan äänekkäästi, "Raoulin, joka lepää tuon ristin alla isänsä, Atoksen vieressä."
Voihkaisu kuului heidän takaansa. He näkivät naisen kaatuvan pyörtyneenä maahan. Neiti de la Vallière oli nähnyt ja kuullut kaikki.
"Tyttörukka!" mutisi d'Artagnan, auttaen hänen seuranaisiaan toimittamaan hänet vaunuihin. "Tästälähin saa hän kärsiä."
Illalla d'Artagnan todellakin istui kuninkaan pöydässä herra Colbertin ja Alamedan herttuan vieressä.
Kuningas oli hilpeällä tuulella. Hän lausui satoja kohteliaisuuksia kuningattarelle, satoja helliä sanoja Madamelle, joka istui hänen vasemmallansa varsin surullisena. Olisi luullut oltavan entisissä rauhallisissa ajoissa, jolloin kuningas koetti äitinsä silmistä lukea hyväksymisen tai paheksumisen sanoilleen.
Rakastajattaret eivät näillä päivällisillä tulleet kysymykseenkään. Kuningas puhutteli pari kolme kertaa Aramista, nimittäen häntä herra lähettilääksi, mikä enensi d'Artagnanin jo muutoinkin suurta kummastusta hänen nähdessään kapinallisen ystävänsä niin ihmeellisesti suosittuna hovissa.
Pöydästä noustessaan kuningas tarjosi kätensä kuningattarelle ja antoi merkin Colbertille, jonka silmä vaani hänen herransa katseita.
Colbert vei d'Artagnanin ja Aramiksen syrjään. Kuningas alkoi keskustella kälynsä kanssa, Monsieurin levottomana ja hajamielisenä haastellessa kuningattarelle, vartioivista silmistään päästämättä vaimoansa ja veljeään.
Aramiksen, d'Artagnanin ja Colbertin keskustelu liikkui jokapäiväisissä asioissa. He puhelivat entisistä ministereistä; Colbert jutteli Mazarinista ja kerrotutti itselleen Richelieusta.
D'Artagnan ei voinut olla ihmettelemättä, nähdessään tällä tuuheakulmaisella, matalaotsaisella miehellä niin etevän käyttäytymistaidon ja mukautuvan luonteen. Aramis kummasteli huolettomuutta, jolla niin totinen mies ymmärsi edukseen viivyttää vakavan keskustelun hetkeä. Kukaan ei siihen viitannut, vaikka kaikki kolme tunsivat, että se oli lähellä.