Monsieurin häiriintyneestä ilmeestä näki, kuinka pahoin kuninkaan ja Madamen rupattelu häntä kiusasi. Madamen silmät olivat melkein punaiset. Alkaisikohan hän valitella, aiheuttaisiko hän häväistystä koko hovin kuullen?
Kuningas vei hänet syrjään ja puhui niin lempeällä äänellä, että sen täytyi muistuttaa prinsessalle niistä päivistä, jolloin häntä rakastettiin itsensä vuoksi.
"Sisareni", virkkoi hän, "minkätähden nuo kauniit silmät ovat itkeneet?"
"Mutta, sire…" aloitti toinen.
"Monsieur on mustasukkainen, eikö niin, sisareni?"
Tämä katsahti Monsieuriin päin, siten pettämättömästi ilmaisten prinssille, että hänestä puhuttiin.
"Niin…", virkahti hän.
"Kuulkaa minua", jatkoi kuningas, "jos ystävänne saattavat teidät ikävyyksiin, niin syy ei ole Monsieurin."
Hän lausui nämä sanat niin säveästi, että Madame, jolla pitkät ajat oli ollut kaikenlaista mielipahaa, rohkaistuneena oli vähällä hyrähtää itkuun, sillä niin täynnä oli hänen sydämensä.
"No, no, rakas sisar", kehoitti kuningas, "kertokaa ne huolenne ja murheenne minulle. Veljen sanalla lupaan ottaa niihin osaa, kuninkaan sanalla vakuutan toimittavani niihin korjauksen!"