"Ilmoitan sen teille, kun hän on lähtenyt", vastasi kuningas järkkymättömänä, "ja sitten kun myöskin Madame on matkustanut Englantiin."
"Madame Englantiini" mutisi Monsieur hämmästyneenä.
"Viikon kuluessa, veljeni", jatkoi kuningas, "ja me kaksi taas lähdemme jonnekin, minkä teille aikanaan sanon."
Ja kuningas käännähti koroillaan, ensin hymyiltyänsä veljelleen, lieventääkseen näiden kahden uutisen katkeruutta.
Tällävälin Colbert yhä jutteli Alamedan herttuan kanssa.
"Monsieur", hän lausui Aramikselle, "nyt on aika meidän päästä ymmärtämään toisiamme. Olen toimittanut teidät sovintoon kuninkaan kanssa, ja sen olinkin velkaa niin ansiokkaalle miehelle kuin te olette; mutta koska olette minulle toisinaan ilmaissut ystävyyttä, on teillä nyt tilaisuus antaa minulle siitä todiste. Olettekin muuten enemmän ranskalainen kuin espanjalainen. Voiko — vastatkaa minulle vilpittömästi — Espanja pysyä puolueettomana, jos me ryhdymme taisteluun Yhdistettyjä Alankomaita vastaan?"
"Monsieur", vastasi Aramis, "Espanjan edut ovat hyvin selvät. Saattaa Eurooppa riitaan Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa, joita vastaan vielä on vanhaa vihaa niiden vapautumisen johdosta, on meidän politiikkamme. Mutta Ranskan kuningas on liitossa Yhdistettyjen Alankomaitten kanssa. Tiedätte sitäpaitsi hyvin, että siitä tulisi merisota, ja sitä Ranska luullakseni ei kykenisi edukseen käymään."
Kääntyen tällä hetkellä Colbert näki d'Artagnanin etsimässä puhetoveria kuninkaan ja Monsieurin syrjäkeskustelun aikana.
Hän kutsui soturia.
"Me voimme ottaa haasteluumme herra d'Artagnanin", hän kuiskasi Aramikselle.