D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut.
Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä Kultaisen Huhmaren myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä.
Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä näki.
Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi, joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot, kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen.
Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle:
"Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni."
"Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija, jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan.
"Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti.
"Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi vaivaa."
"Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle vähintäkään haittaa."