Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan viereiseen huoneeseen.
"Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas.
"Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan.
"Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!"
"Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla."
"Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!"
Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin.
Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat kokoontuneet.
"Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin."
Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois salista.