"Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!… ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää."
"Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!"
"Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi.
Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan.
"Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?"
De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen.
"Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi."
"De Wardes", vastasi de Saint-Aignan.
"Hyvä."
Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta."