"Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?"
"Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!"
"Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!"
"Mutta mistä totuuden?"
"Kaikesta."
Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen.
"Minä en tiedä mitään", sopersi hän.
"Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!"
Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään.
Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen: