164.
Epätoivo.
Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina, kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen, oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen.
Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena, kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena.
Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan.
Hän pettyi. Tulija oli Madame.
Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta mitäpä siitä nyt?
"Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa."
La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi.
"Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs kehoitus?"