167.

Lähettiläät.

D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, — hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella.

Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä.

Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan.

Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan.

"Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän.

De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa.

Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana.

De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas.