Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään.
"Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?"
"Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille."
Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin.
"Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua."
"Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!"
"Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio."
D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden.
"Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne — kunniaanne pelkän oikun tähden."
"Oikun?" huudahti kuningas.