"Oi, sire, te itkette?"
"Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa."
Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki todellakin kiukusta ja häpeästä.
Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä.
"Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani. Puhukaa, sire."
"Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te mukaudutte vain veljen pyytelyyn!"
"Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen."
"Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?"
"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.
Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla.