"Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?"
"Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet."
Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta.
Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun.
Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin.
"Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi.
"Minäkö, sire, — puhuinko minä tikapuista?"
Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja.
"Puhuitte… yhdeksäntoista jalkaa pitkistä."
"Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille, ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan pakinaamme."