"Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän korkea-arvoisuutenne?"
"Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti.
"Ja miten on sotamiesten laita?"
"Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa."
"Aivan oikein! Ja tuloksena siis on…?"
"Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla kannalla kuin entinen."
"Hyvä!"
"Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto, että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla, tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta miestä puolellemme."
"Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä."
"Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja tammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja, niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho."