"Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea."
"Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein.
"Oi, uskothan toki sanaani?"
"Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään."
"Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?"
"On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas."
"Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni? Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?"
"Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä."
"Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla."
La Vallière ei vastannut mitään, — silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa: