Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti:

"Sire, miehemme on tullut."

La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin.

"Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne."

La Vallière punehtui.

"Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta."

Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan.

Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle.

Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen.

Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, — siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta.