Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun.
"Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!"
"Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?"
"Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita."
"Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne."
"Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän."
"Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?"
"Te laskette leikkiä, sire."
"No, tahtoisitteko, että itkisin?"
"En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana."