Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat."
Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi:
"Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni."
Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi:
"Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!"
"Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!"
Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo.
"Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?"
"Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista.
"Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?"