"Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras."
"Entä sitten, madame?"
"Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta."
"Se on totta!"
"Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo."
"Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde."
"Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta."
Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio.
"Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua."
"Oo!" virkahti herttuatar.