"Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita."
Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa virskumista.
Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen. Herttuatar nauroi yhä.
"Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut… En tahdo mainita nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua kuningattaren luo."
"En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin, että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin."
"Miten tahdotte, kunhan vain pääsen."
"Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat sairaita?"
"Beguininunniksi."
"Te olette beguininunna."
"Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta."