"Niin, madame."
"Mainitkaa heidät minulle."
"Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä ei jo ole herännyt eloon muistoja."
Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui:
"Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella naamioituna?"
"Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi.
"En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte naamionne."
"Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä, antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame, hyvästi!"
Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä.
"Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, — ja kunpa voisittekin tuottaa minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!… Voi, minä valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!"