"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."
"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.
"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt."
"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.
"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.
Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.
Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.
"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"
Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19] emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.
Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.