Herra Colbertin konsepti.
Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi. Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli pääministeri, hän oli kotonaan.
Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä, kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun.
Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen keskelle huonetta.
"Minä tulin…" hän aloitti.
Fouquet nyökäytti päätänsä.
"Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän.
"Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys mielestäni hyve."
"Kyllähän, monsieur."
"Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa virkapaikan?"