"Monseigneur!…" sopersi hän.
Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä.
Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla:
"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen." Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä eilen."
"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."
"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte."
"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.
"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani…"
Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan. Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi.
"Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta tosiasiasta, mutta…"